7) 1. sunnuntai joulusta

1. sunnuntai joulusta 30.12.2012

Tämä on vanhan saarnan toisinto (2.vk)
Pyhä perhe
Jes 49:13-16, Kol 2:6-10 Luuk 2:33-40

Jeesuksen isä ja äiti olivat ihmeissään siitä, mitä hänestä sanottiin. Simeon siunasi heitä ja sanoi Marialle, lapsen äidille: “Tämä lapsi on pantu koetukseksi: monet israelilaiset kompastuvat ja monet nousevat. Hänet on pantu merkiksi, jota ei tunnusteta, ja sinun omankin sydämesi läpi on miekka käyvä. Näin tulevat julki monien sisimmät ajatukset.”
Siellä oli myös naisprofeetta Hanna, Asserin heimoon kuuluvan Penuelin tytär. Hän oli jo hyvin vanha. Mentyään neitsyenä naimisiin hän oli elänyt miehensä kanssa seitsemän vuotta, mutta nyt hän oli ollut leskenä jo kahdeksankymmenenneljän vuoden ajan. Hän ei poistunut temppelistä minnekään, vaan palveli Jumalaa yötä päivää paastoten ja rukoillen. Juuri sillä hetkellä hän tuli paikalle, ja hän ylisti Jumalaa ja puhui lapsesta kaikille, jotka odottivat Jerusalemin lunastusta.
Kun he olivat tehneet kaiken, mitä Herran laki vaati, he palasivat Galileaan kotikaupunkiinsa Nasaretiin. Lapsi kasvoi, vahvistui ja täyttyi viisaudella, ja Jumalan armo seurasi häntä.

Evankeliumissa olemme Jeesuksen tarinan alkuvaiheessa, kun hänen elämästänsä ja vaiheistansa ei vielä tiedetä mitään varmaa. Nyt hän on vielä pieni ja hauras vauva, joka silmät suurena katsoi ympäröivää maailmaa. Hän oli kuin kuka tahansa lapsi – yksi meistä ja kuitenkin samalla kapaloissaan nukkui ja ja kasvoi Jumalan Poika, jotakin ikiaikaista ja ainutlaatuista ja erilaista.

Joosef ja Maria opettelivat elämään perhe-elämää. Jonkinlaiset häätkin varmasti vietettiin ennemmin tai myöhemmin, vaikka Raamattussa ei siitä ole mainintaa – ehkä sitten kun palasivat kotikaupunkiinsa Nasaretiin. Nyt he olivat vielä Jerusalemissa tekemässä sitä, mitä laki määräsi. Niitä oli kaksi asiaa: lapsen synnyttäjän puhdistautuminen pyhäkössä runsaan kuukauden jälkeen tapahtuvalla uhrilla (3 Moos 12), lisäksi esikoislapset oli lunastettava Herralta. Tällä temppelikäynnillä he kohtasivat Simeonin ja naisprofeetta Hannan ja heidän sanansa Jeesuksesta.

Jokainen äiti ja isä kuuntelee mielellään kehuja lapsestaan. Kapaloiden ympärillä oli kuukauden aikana paljonkin ajateltu ja puhuttu lapsen tulevaisuudesta enkeli-ilmestysten tähden. Ylistyssanat lapsista eivät ole harvinaisia. Mutta niihin ei kai yleensä suhtauduta kovin vakavasti. Johannes Kastajan kapaloiden äärellä arvuuteltiin, että hänestä tulee jotakin suurta, koska syntymää edelsivät selvät ennusmerkit. Niin Jeesuksenkin lähellä kävivät ihmiset mietteliääksi, kun kuulivat, mitä kaikkea ihmeellistä lapsen syntymään liittyi.

Mutta Jeesuksen kapalojen äärellä ei kuultu vain kehuja. Se mitä Jeesuksesta nyt sanottiin poikkesi tavanomaisesta ylistämisestä ja kehumisesta. Joosef ja Maria olivat eläneet jo keskellä hämmentäviä enkeli-ilmestyksiä. Mutta vielä he eivät tienneet mitä kaikkea on edessäpäin. Joillekin harvoille Jumalan Henki oli kuitenkin näyttänyt, mikä lapsi tämä oli, joka temppeliin tuotiin.

Temppelissä Jumalan johdatuksesta olivat Profeetat Simeon ja Hanna. He odottivat Jumalan lupausten täyttymistä. He paljastavat vanhemmille jotakin Jeesuksen elämästä. He tietävät lapsesta jotakin sellaista, mitä kukaan muu ei tiedä. Lapsi ei tule herättämään kansan keskellä vain ihastusta, vaan jakamaan rajusti myös mielipiteitä. – Tämä olikin varmasti sellainen näkemys, joka laittoi miettimään. Se ei sellaisenaan kuulunut yleisesti messiasodotukseen. Ennustetun kuninkaan piti tuoda vapaus, onni ja vauraus. Ei kenelläkään olisi ollut mitään niitä hyviä asioita vastaan. Mutta Simeon tiesi enemmän. Hän näkee Jeesuslapsessa ennakolta jo sen, että hän ei ole vain kuningas. Hän on myös profeetta ja tulee kokemaan profeetan kohtalon – häntä vastustetaan niin kuin muitakin profeettoja. Simeon tulkitsee Raamatun profeetallisia sanoja messiaasta: Jumala laskee Siioniin kiven, johon toiset kompastuu ja toisille se on peruskivi, josta ponnistaa ylöspäin. (Jes 28:16, Ps 118:22)

Tuo tieto sai varmaan levottomuutta aikaan. Sillä Simeonin kuvaus ei ollut pelkästään kaunis ja ihana. Maria oli enkeliltä kuullut jo synnyttävänsä suuren hallitsijan Messiaan. Suuresta ilosta, valosta ja Jumalan rakkaudesta kaikkia ihmisiä kohtaan oli heille kerrottu. Mutta nyt he saavat ennakolta aavistaa jotakin Jeesuksen kärsimystiestä, kun Simeon sanoo: Hänet on pantu merkiksi, jota ei tunnusteta.

Suuret varjot seurasivat sitä valoa, joka maailmaan Jeesuksen syntyessä koitti. Jeesuksesta tuli asia, jota ei voi kiertää, johon on otettava kantaa.

Mikä tuo miekka oli? Virressä 52 se sanotaan näin: “Maria, Herran äiti, jäi yksin pimeyteen, kun tuskan miekka tunki myös äidin sydämeen, kun lasta vainottiin, kun puhdas Poika läksi syntisten ystäväksi ja ristiinnaulittiin.” Virren mukaan miekka oli tuskan miekka. Ja aina silloin kun maailman pimeät voimat nousivat Jeesusta vastaan monin kerroin, tuo tuskan miekka teki työtään. Tämän tuskan miekan ensipistoja Maria sai kokea hyvin pian Jeesuksen syntymän jälkeen, silloin kun he lähtivät pakomatkalle Egyptiin kuningas Herodeksen miekkaa. Maailma ei hyväksynyt Jeesusta. Jeesuksesta oli tullut pysyvästi koettelemus johon toiset kaatuvat ja toiset nousevat.

Tuska miekka viilsi myös silloin, kun Jeesus ristiinnaulittiin. Mutta ajattelen Marian tuskan miekan ennen kaikkea olleen siinä, kun hän joutui huomaamaan, että hänellä ei ollut enää äidinoikeutta lapseensa, vaan hänen oli annettava poikansa kokonaan Jumalalle. Hän ei inhimillisessä mielessä ollut Jeesukselle enää äiti eikä Jeesus hänelle poika, vaan Jeesuksesta oli tultava Mariallekin Vapahtaja. Luonnolliset äidin tunteet oli siksi laitettava syrjään, leikattava pois. Se oli vaikeaa. Se oli kuin miekan tunkeutumista sisimpään. Mutta vain siten Jeesus ei ollut Marialle enää kompastuskivi, vaan kivi nousemista varten. Kysymyksessä ei siksi ole enää tuskan miekka, vaan Jumalan sanan kaksiteräinen miekka, joka erottaa inhimillisen jumalallisesta, joka paljastaa sisimmät salaisuutemme ja tekee tilaa Kristuksen todelliselle tuntemiselle.

Kyseinen miekka, joka sielun lävistää, alkukielessä romfaia, ei ole mikä tahansa pieni tikari tai veitsi, vaan kysymyksessä on joko suuri kaksin käsin käytettävä miekka tai toisen tulkinnan mukaan se on roomalaisen sotilaan käyttämän kaksiteräinen yhdellä kädellä käytettävä miekka (gladius). Joka tapauksessa sotilaskäyttöön tarkoitettu ase. Sellainen miekka jättää myös suuren jäljen sisimpään.  Roomalaisen sotilaan kaksiteräiseen miekkaan tuo sana sopii hyvin siksi, kun samaa romfaia-sanaa käytetään Ilmestyskirjassa kuvaamaan Kristuksen sanoja, kun hänen suustaan tulee kaksiteräinen miekka (Ilm 1:16).

Tänään evankeliumin äärellä on syytä kysyä, minkälainen miekka raastaa meidän sisintämme? Miekan on käytävä myös meidän sielussamme. Ja yleensä me kannamme mukanamme erilaisia sisäisiä ristiriitoja. Ne kuluttavat meitä. Jumalan sanan miekka viiltää ja paljastaa, mitä tekoa me olemme. Ennen kaikkea se syvällä sydämessämme tekee paljastavan kysymyksen: Kuka Jeesus minulle on? Onko hän kompastuskivi, jota en voi hyväksyä, jota huomaan vastustavani, vai onko hän se, josta riipun kiinni, johon tukeudun, kun muuta turvaa ei ole. Kuka Jeesus minulle on?

Onko Jeesus jättänyt meidän sieluumme mitään jälkeä vai olemmeko onnistuneet väistämään kaikki pistot? Jos me loppuun asti väistämme tuota miekkaa, me tuhoudumme, mutta jos Jumalan sanan miekka saa lävistää meidät, niin kuin sen on tarkoitus, se pelastaa meidät, niin kuin se pelasti myös Marian oikeaan suhteeseen Jeesuksen kanssa – Jeesus ei ole vain hänen poikansa vaan Vapahtajansa.

Jeesuksen sana on jokaiselle ihmiselle miekka joka lävistää sisimmän. Siellä sen on tarkoitus nujertaa se, mikä meissä vastustaa Jumalaa. Jeesus on edelleen kompastuskivi tai kivi nousemista varten. Maailma vastustaa häntä ja myös meissä se mikä on maailmasta vastustaa häntä.

Kristityn tie ei ole siis aina helppo. Jumalan joululahja meille Jeesuksessa on iankaikkinen elämä ja syntyminen Jumalan lapseksi, mutta lahja pitää sisällään sen, että se alkaa muuttamaan meitä. Uuden iankaikkisen elämän syntyminen meissä tietää vanhan kuolemaa. Sitä se miekka sielussamme häärää ja siihen pyytää suostumaan.

Mutta lähde rohkeasti Jeesuksen viitoittamalle tielle. Vaikka matkaa tehdään ontuen – Jeesus on se kulmakivi elämässä, joka mahdollistaa meidän nousemisen uudelleen ja uudelleen synnistä puhtaaksi pestynä.
1. sunnuntai joulusta, 2000 – Pyhä perhe Jes 49:13-16, Kol 2:6-10 Luuk 2:33-40

Jeesuksen isä ja äiti olivat ihmeissään siitä, mitä hänestä sanottiin. Simeon siunasi heitä ja sanoi Marialle, lapsen äidille: “Tämä lapsi on pantu koetukseksi: monet israelilaiset kompastuvat ja monet nousevat. Hänet on pantu merkiksi, jota ei tunnusteta, ja sinun omankin sydämesi läpi on miekka käyvä. Näin tulevat julki monien sisimmät ajatukset.”

Siellä oli myös naisprofeetta Hanna, Asserin heimoon kuuluvan Penuelin tytär. Hän oli jo hyvin vanha. Mentyään neitsyenä naimisiin hän oli elänyt miehensä kanssa seitsemän vuotta, mutta nyt hän oli ollut leskenä jo kahdeksankymmenenneljän vuoden ajan. Hän ei poistunut temppelistä minnekään, vaan palveli Jumalaa yötä päivää paastoten ja rukoillen. Juuri sillä hetkellä hän tuli paikalle, ja hän ylisti Jumalaa ja puhui lapsesta kaikille, jotka odottivat Jerusalemin lunastusta. Kun he olivat tehneet kaiken, mitä Herran laki vaati, he palasivat Galileaan kotikaupunkiinsa Nasaretiin. Lapsi kasvoi, vahvistui ja täyttyi viisaudella, ja Jumalan armo seurasi häntä.

Evankeliumissa olemme Jeesuksen tarinan alkuvaiheessa, kun hänen elämästänsä ja vaiheistansa ei vielä tiedetä mitään varmaa. Tuossa tilanteessa ainuttakaan puhetta ei Jeesus ollut vielä pitänyt, opetuslapsista ei ollut tietoakaan ei Jeesuksen tunnusteoista saatikka hänen kärsimystiestään. Jeesus oli vielä pieni ja hauras vauva, joka silmät suurena katsoi ympäröivää maailmaa. Välillä nyyhkytti, kitisi ja itki. Toisinaan hän nukkui tai kaipasi äidin rintaa.

Perhe eli huumaavaa aikaa lapsen syntymän johdosta. Esikoislapsi toi mukanaan onnea ja sanoinkuvaamatonta iloa. Lasta ihasteltiin ja hämmästeltiin. Uusi elämä, joka oli syntynyt sai vanhemmissa aran kiitoksen nousemaan Jumalan puoleen. Samoin nousivat sydämestä lukuisat rukoukset, että Jumala varjelisi lapsen elämän. Sinä hetkenä vanhemmat tiesivät sen, minkä kaikki vanhemmat ovat tulleet tietämään: sen että niin kuin uuden elämän syntyminen on Jumalan suunnaton ihme, niin on myös elämän säilyminen ja varjeltuminen Jumalan siunauksen varassa. Ihmiskäsi ei voi varjella ja suojella elämää. Tarvitaan ihmiskättä suuremmat kädet. Tällaisissa onnellisissa tunnelmissa nuori perhe eli.

Jokainen äiti ja isä kuuntelee mielellään kehuja lapsestaan. Kapaloiden ympärillä arvuutellaan lapsen tulevaisuutta. Ylistyssanat lapsista eivät ole harvinaisia. Mutta niihin ei kai yleensä suhtauduta kovin vakavasti. Johannes Kastajan kapaloiden äärellä arvuuteltiin, että hänestä tulee jotakin suurta, koska syntymää edelsivät selvät ennusmerkit. Niin Jeesuksenkin lähellä kävivät ihmiset mietteliääksi, kun kuulivat, mitä kaikkea ihmeellistä lapsen syntymään liittyi.

Mutta Jeesuksen kapalojen äärellä ei kuultu vain kehuja. Se mitä Jeesuksesta nyt sanottiin poikkesi tavanomaisesta ylistämisestä ja kehumisesta. Joosef ja Maria olivat eläneet jo keskellä hämmentäviä enkeli-ilmestyksiä. Mutta vielä he eivät tienneet mitä kaikkea on edessäpäin. Joillekin harvoille Jumalan Henki oli kuitenkin näyttänyt, mikä lapsi tämä oli, joka temppeliin tuotiin.

Kun hyvää ja jännittävää kirjaa lukee, tekee mieli katsoa kirjan lopusta etukäteen, miten tilanteet ratkeavat. Profeetat Simeon ja Hanna paljastavat jotakin Jeesuksen tarinan myöhemmistä vaiheista. He raottavat tulevaisuutta ja antavat katsottavaksemme yhden sivun kirjan lopusta. He tietävät lapsesta jotakin sellaista, mitä kukaan muu ei tiedä. Lapsi ei tule herättämään vain ihastusta, vaan jakamaan rajusti myös mielipiteitä.

Tuo tieto sai varmaan levottomuutta aikaan. Sillä Simeonin kuvaus ei ollut pelkästään kaunis ja ihana. Maria oli enkeliltä kuullut jo synnyttävänsä suuren hallitsijan Messiaan. Suuresta ilosta, valosta ja Jumalan rakkaudesta kaikkia ihmisiä kohtaan oli heille kerrottu. Mutta nyt he saavat ennakolta aavistaa jotakin Jeesuksen kärsimystiestä, kun Simeon sanoo: Hänet on pantu merkiksi, jota ei tunnusteta.
Suuret varjot seurasivat sitä valoa, joka maailmaan Jeesuksen syntyessä koitti. Jeesuksesta tuli asia, jota ei voi kiertää, johon on otettava kantaa.

Simeon jatkaa arvoituksellista puhettaan: “Sinun omankin sisimpäsi läpi on miekka käyvä.” Nämä sanat lausuttiin Marialle. Edessä oleva tie ei Simeonin mukaan ollut helppo ja vaivaton. Kaikkea muuta. Se on miekan tunkeutumista sisimmän läpi.

Mikä tuo miekka oli? Virressä 52 se sanotaan näin: “Maria, Herran äiti, jäi yksin pimeyteen, kun tuskan miekka tunki myös äidin sydämeen, kun lasta vainottiin, kun puhdas Poika läksi syntisten ystäväksi ja ristiinnaulittiin.” Virren mukaan miekka oli tuskan miekka. Ja aina silloin kun Jumalan valoa väistävät varjot nousivat uhkaavina eteen, tuo tuskan miekka teki työtään. Tämän tuskan miekan ensipistoja Maria sai kokea hyvin pian Jeesuksen syntymän jälkeen, silloin kun he lähtivät pakomatkalle Egyptiin kuningas Herodeksen miekkaa. Maailma ei hyväksynyt Jeesusta. Jeesuksesta oli tullut pysyvästi koettelemus johon toiset kaatuvat ja toiset nousevat.

Tuska miekka viilsi myös silloin, kun Jeesus ristiinnaulittiin. Mutta ajattelen Marian tuskan miekan ennen kaikkea olleen siinä, kun hän joutui huomaamaan, että hänellä ei ollut enää äidinoikeutta lapseensa, vaan hänen oli annettava poikansa kokonaan Jumalalle. Hän ei inhimillisessä mielessä ollut Jeesukselle enää äiti eikä Jeesus hänelle poika, vaan Jeesuksesta oli tultava Mariallekin Vapahtaja.

Luonnolliset äidin tunteet oli siksi laitettava syrjään, leikattava pois. Se oli vaikeaa. Se oli kuin miekan tunkeutumista sisimpään. Mutta vain siten Jeesus ei ollut Marialle enää kompastuskivi, vaan kivi nousemista varten.

Tänään joudumme kysymään, minkälainen miekka raastaa meidän sisintämme? Miekan on käytävä myös meidän sielussamme.
Jeesus itse on tuo miekka. Kyseinen miekka, joka sielun lävistää, alkukielessä romfaia, ei ole mikä tahansa pieni tikari, vaan kysymyksessä on suuri ja leveä barbaarien miekka, sellainen, jota Goljatkin käytti. Sellainen kaksin käsin heilutettava miekka jättää myös suuren jäljen sisimpään. Onko Jeesus jättänyt meidän sieluumme mitään jälkeä vai olemmeko onnistuneet väistämään kaikki pistot?

Mutta jos me loppuun asti väistämme tuota miekkaa, me tuhoudumme, mutta jos miekka saa lävistää meidät, niin kuin sen on tarkoitus, se pelastaa meidät.

Jeesus on jokaiselle ihmiselle miekka joka lävistää sisimmän. Siellä sen on tarkoitus nujertaa se, mikä meissä vastustaa Jumalaa.
Kristityn tie ei ole siis aina helppo. Jumalan joululahja meille Jeesuksessa on iankaikkinen elämä ja syntyminen Jumalan lapseksi, mutta lahja pitää sisällään sen, että se alkaa muuttamaan meitä. Uuden iankaikkisen elämän syntyminen meissä tietää vanhan kuolemaa. Sitä se miekka sielussamme häärää.